Lapsi mukana maailmalla

Kun alunperin aloin pyöritellä mielessäni Fulbright-apurahan hakemista mietin aikani, kuinka paljon pienen lapsen vanhemmuus hankaloittaa suunnitelman toteuttamista. Muutamia ennakkotapauksia tuttavapiirissä oli vastaavista reissuista, mikä rohkaisi pitämään kiinni ajatuksesta. Viimeistään matkavalmistelujen aikana kävi selväksi, että ihmisiä lähtee kaiken aikaa Yhdysvaltoihin tai muualle ulkomaille lyhyemmiksi ja pidemmiksi ajoiksi hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa, yksin tai perheen kanssa. Kaikissa elämäntilanteissa järjesteltäviä asioita on paljon, mutta yleensä ne ovat nimenomaan sellaisia, järjestelykysymyksiä.

Bancroft Elementary Schoolin leikkipuisto taitaa mennä kärkeen paikallisten leikkipuistojen vertailussa!

Olen aikaisemmin ollut vaihto-opiskelemassa tai töissä eri Euroopan maissa muutamaan kertaan hieman pidemmän ajan kuin mitä nyt asumme Washingtonissa. Nuo reissut tein opiskeluaikana yksinäni. Käytännön asioiden kannalta keskeisin ero on luonnollisesti se, että kun matkalle lähtijöitä on kolme, pitää kaikille järjestyä vapaata töistä, päivähoidosta tai koulusta, mielekästä tekemistä paikan päällä ja toki viisumit, passit ja matkaliput pitää kerralla järjestää kaikille. Viimeisin kohta on vaivan kannalta melko sama asia, mutta rahallisesti toki moninkertainen meno! Myös asunnon osalta voi yksin helposti vetää vaatimattomampaa linjaa kuin perheen kanssa. Asuntoa etsiessä kävi myös ilmi, että vaikka itse olisi valmis tinkimään neliöistä muutaman kuukauden ajaksi, vuokranantajat täällä saattavat olla sitä mieltä, että pienikin perhe tarvitsee vähintään kahden makuuhuoneen asunnon. Meillä kävi asunnon kanssa hyvä tuuri, ja löysimme sopivan kokoisen ja kokoonsa nähden edullisen asunnon.

Tämän tyypin kotipaikkaan, kurpitsafarmiin, tuskin olisin tutustunut ilman lapsiystävällisiin matkakohteisiin perehtymistä!

Sosiaalisen elämän kannalta yksin lähteminen on erilaista kuin perheen kanssa muualle muuttaminen. Kun perhe on mukana, iltoja ei saa tai tarvitse viettää yksin. Ainakaan itse ole ole ollut vapaa-ajan sosiaalisten kontaktien osalta niin aktiivinen kuin todennäköisesti olisin ollut jos olisin täällä yksin. Vieraskieliseen ympäristöön ei pääse sukeltamaan samalla tavalla kokonaisvaltaisesti kun mukana on samaa kieltä puhuvia – toisaalta nykyisenä kännykkäaikana kotimaan uutisten seuraaminen ja yhteydenpito Suomeen on paljon vaivattomampaa kuin vielä Erasmus-vaihdossa ollessani vuonna 2005, mikä myös lisää Suomen kielen käyttöä. Iltoja tulee myös vietettyä kotona varmasti enemmän kuin jos perhe ei olisi mukana: kotitöitä on täälläkin tehtävänä ja lapsi menee yhtä lailla aikaisin nukkumaan. Toki kahden vanhemman perheessä toisen olisi teoreettisesti ajatellen aina mahdollista olla jossain, mutta ihan jo keskinäisestä solidaarisuudesta iltamenoja harkitsee melko tarkkaan.

Raitiovaunu National Museum of American Historyssä-
Yksi hienoimmista asioista National Museum of American Historyssä 5-vuotiaan silmin

Nähtävyydet tulee valittua lapsen kanssa myös melko eri kriteerein kuin yksin matkustaessa ja turismipäivien ohjelmaa ei pakkaa yhtä kunnianhimoisen täyteen kuin aikuisporukalla matkustaessa. Museoita olemme kiertäneet melko ahkerasti nytkin, mutta ilman oletusta, että jokaisen esittelytekstin ehtisi edes vilkaista. Toisaalta kun on matkustaessa jo vuosia kiertänyt kirkkoja ja muita monumentaalisia rakennuksia olen viime vuosina huomannut (tai vaihtoehtoisesti psyykannut itseni ajattelemaan), että on ihan hauskaa myös bongailla erilaisia leikkipuistoja. Se menee aika lailla samaan kategoriaan vieraan arjen havainnoinnissa kuin ulkomaalaisissa ruokakaupoissa kiertely, jota olen aina rakastanut!

Taaperoiän ylittäneen lapsen kanssa lähtiessä kannattaa myös perehtyä paikalliseen koulutusjärjestelmään. Vaikka sekä minä että puolisoni olemme opiskelutaustan puolesta melko hyvin perillä angloamerikkalaisesta kulttuurista, olemme saaneet huomata, että koulutusjärjestelmä ja sen termit ovat meille varsin vieraita. Pre-school ei tarkoita esikoulua vaan koulua edeltävää päivähoitoa, kindergartenin mielletään olevan jo koulua ja lapsen koulunaloitusvuosi ei määräydy kalenterivuoden mukaan vaan raja kulkee elo-syyskuun taitteessa.

Päiväkodin sali
Päiväkotimme sisätila on iso yhtenäinen tila kirkon alakerrassa.

Lapsemme olisi ollut mahdollista aloittaa koulu, eli kindergarten täällä niin, että hän olisi ollut vuosiluokan nuorimmasta päästä. Koska hän ei osannut tänne saapuessamme ollenkaan englantia ja koska olemme täällä vain kolme kuukautta, koulu ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta varsinkin kun koulun aikataulut olisivat myös sitoneet meitä reissujen ja muiden osalta. Pitkään ajattelimme, että lapsi ei menisi mihinkään hoitoon, mutta perille päästyämme tämä alkoi hyvin nopeasti tuntua huonolta idealta! Läheltä löytyi onneksi joustava co-op-päiväkoti (eli pre-school!), joka otti kielitaidottoman lapsen hoiviinsa näinkin lyhyeksi aikaa. 12 tunnin hoito viikossa maksaa yli tuplasti enemmän kuin mikä on Suomessa täysien tuntien maksimipäivähoitomaksu kuukaudessa. Ruokaa ei ole tarjolla eli mukaan pitää pakata eväät päivän varalle. Kindergardenin tajusimme vasta lähdön kynnyksellä olevan julkisissa kouluissa maksuton, mutta en ole varma olisiko tämän asian hahmottaminen vaikuttanut päätökseemme. Koulupaikkaa ja periaatteessa myös hoitopaikkaa olisi pitänyt ilmeisesti hakea jo keväällä. Täällä päin ei ole ollenkaan selvää, että lapsi pääsee toivottuun vaihtoehtoon. Se, miten sekavalta kaikki tämä on tuntunut, on jo näiden muutamien kuukausien aikana auttanut minua ihan eri tavalla ymmärtämään, miten vieras voi uuden kotimaan koulujärjestelmä olla maahanmuuttajaperheille myös Suomessa.

Päiväkodin sivupihalla on tällä hetkellä myös tämä linnunpelätti.

Päiväkotimme on mahdollisesti Washington DC:n suomalaishenkisimpiä päiväkoteja ja sen johtaja muistaa ylistää suomalaista varhaiskasvatusta joka käänteessä. Tilana se on hyvin erilainen kuin suomalaiset päiväkodit. Päiväkoti sijaitsee luterilaisen kirkon kellarissa isossa yhtenäisessä tilassa. Tilaa voi jakaa sermeillä ja sermien taakse esimerkiksi pedataan pienimmille patjat päiväunia varten. Pihoja on kaksi: kivetetty pienempi piha (courtyard) ja suuri aidattu metsäinen sivupiha, jossa on niin kiipeilypuita, hiekkalaatikkoja, viljelyspalsta kuin kasa ulkolelujakin. Lapsi on viihtynyt päiväkodissa kielimuurista huolimatta hyvin, mutta samalla odottaa jo kovasti omaan päiväkotiin paluuta. Lapsen englannin kielen taidon emme ainakaan me vanhemmat ole huomanneet tässä ajassa karttuneen.

Koska päiväkoti toimii co-op-periaatteella, vanhempien odotetaan osallistuvan sen arkeen tavallista enemmän. Suurin osa vanhemmista tekee kuussa yhden tai kaksi noin viiden tunnin mittaista vapaaehtoisvuoroa päiväkodissa ja vuoden mittaan on myös erilaisia tapahtumia. Meidän täällä ollessa on järjestetty verkostoitumistilaisuus vanhemmille, parent mixer, sekä varainkeruutapahtuma, Family Fun Day, jonne piti niin tuoda ruokalaji nyyttäripöytään, tehdä yksi vapaaehtoisvuoro per vanhempi sekä ostaa lippu kaikille yli 2-vuotiaille osallistujille. Olemme osallistuneet kaikkeen melko innokkaasti, mutta samalla odotamme paluuta päivähoitoarkeen, johon tarvitsee osallistua huomattavasti vähemmän! Co-op-malli ei tosin taida olla kovin edustava otos amerikkalaisesta päivähoidosta noin yleensä. Yliopiston yhteyshenkilönikin totesi, että hän monen muun tavoin suosii päiväkotia, johon lapset viedään aamulla ja josta heidät työpäivän jälkeen haetaan kotiin ilman sen suurempia osallistumisvaatimuksia!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *