Mitä Amerikka on opettanut minulle verkostoitumisesta

Olen aina pitänyt uusiin ihmisiin tutustumisesta myös työyhteyksissä, mutta verkostoitumista en ole kokenut omaksi jutukseni. Julkisella sektorilla työskentelevänä humanistina olen tainnut salaa ajatella, että se on enemmänkin kaupallisella alalla toimivien hommaa. Olen hyväksynyt LinkedIn-kutsuja minulle vähemmän tutuiltakin ihmisiltä, mutta erilaisissa sosiaalisen median ryhmissä vastaan tulleet verkostoitumisketjut, joissa varta vasten etsitään uusia kontakteja ovat tuntuneet lähinnä hämmentäviltä (vaikka arvatenkin isommalla kontaktijoukolla saavuttaa paremman näkyvyyden palvelussa tai muuta vastaavaa!).

Toisaalta Fulbright-apurahaa hakiessa ja syksyä valmistellessa huomasin, että tunsin sekä kutsujaksi sopivan tahon edustajan että suosittelijan rooliin sopivia henkilöitä. Kutsukirjeen ja suosittelijoiden hankkiminen kävi sujuvasti ja muutaman kansainvälisen kirjastotuttuni kautta sain vinkkejä muistakin tahoista, joihin Yhdysvalloissa kannattaisi olla yhteydessä. Kansainvälisiä kirjastokontakteja olen kartuttanut esimerkiksi IFLA WLIC-konferenssissa ja Cycling for Libraries -epäkonferenssissa, mutta en olisi kyllä arvannut, että joskus vielä tapaan osaa näistä tuttavista Yhdysvalloissa!

Olen myös etsinyt itse netin kautta henkilöitä, joiden projekteista haluaisin kuulla lisää: ihmisiä on tullut vastaan niin uutisjutuissa, Twitterissä, LinkedInissä kuin Slack-kanavallakin. Vuoden mittaan kynnys tähän on muuten laskenut huomattavasti. Siinä missä vielä vuosi sitten hieman arastelin yhteydenottoja, tällä hetkellä tuntuu, että kehtaan kysyä keneltä tahansa mitä tahansa: viestin vastaanottaja voi sitten päättää mitä vastaa vai vastaako ollenkaan. Olen myös oppinut ajoittamaan viestien lähetykset vastaanottajan aikavyöhykettä ajatellen, vaikka toisaalta sitä todennäköisesti osaa vain arvailla, mikä on kullekin vastaanottajalle sellainen aika, että tämä todennäköisimmin huomaa viestin.

Syksyn mittaan keräämiäni käyntikortteja.

Yhdysvalloissa olen oppinut paljon verkostojen luomisesta ja hyödyntämisestä. Olen omasta puolestani täysin valmis allekirjoittamaan väitteen, että amerikkalaiset ovat mestariverkostoitujia! Ensinnäkin on hämmästyttävää, miten nopeasti moni tapaamistani ihmisistä on alkanut miettiä läpi omia kontaktejaan ja sitä, voisiko joku heistä olla minulle hyödyllinen yhteyshenkilö.

Olen myös tutustunut konseptiin nimeltään “virtual introductions”. Siinä esitellään kaksi tuttua toisilleen vähän samaan henkeen kuin cocktail-kutsuilla. Se ei ole yllättänyt, että ihmisiä esitellään toisilleen, mutta olen edelleen hieman huvittunut siitä, että virtuaalinen esittely on suoranainen konsepti ja näiden yleisyyden tajusin vasta saatuani riittävän monta viestiä, jossa minut “laitetaan yhteyksiin” toisen kanssa (put it touch with someone). Suomessa voisin kuvitella joskus mainitsevani jollekin, että kannattaa kysyä tältä henkilöltä asiasta (ja oman organisaation sisällä tätä varsinkin tulee tehtyä aika usein), mutta jättäisin todennäköisesti yhteydenotot ihan tämän itse tehtäväksi.

Virtual introduction oli itselleni täysin uusi ja yllättävä sähköpostiviestien muoto!

Virtuaaliesittelyjen muodollisuus vaihtelee: joskus viestit ovat muutaman rivin mittaisia ja sisältö on osapuilleen se, että tunnen teidät molemmat ja voisitteko sopia tapaamisen tai voisitko kertoa tästä asiasta suomalaiselle kollegalleni. Joskus taas esittelyt sisältävät monta kappaletta ja niissä käydään läpi molempien osapuolten koko työurat ja kuvaillaan myös tarkkaan henkilöitä yhdistävä tekijä. Kirjastopiireissä kohtaamani virtuaaliesittelyt ovat keskimäärin olleet hieman epämuodollisempia kuin muutamat muiden organisaatioiden edustajilta saamani esittelyviestit, mutta muodollisuustaso voi myös liittyä siihen, kuinka tutuista henkilöistä on kyse.

Olen myös ollut osallisena virtuaaliesittelyissä, jossa minut esitellään henkilölle, jotta tämä esittelisi minut edelleen esimerkiksi oman organisaationsa toiselle henkilölle. Esittelyissä voi siis olla monia ulottuvuuksia! Joskus viestiin vastaaja pallottaa käytännön toimet vielä eteenpäin sihteerille, joka sovittaa aikataulut yhteen.En ole ihan varma, että mikä on oikea askel esittelyviestin jälkeen tai onko sellaista. Olen usein tainnut vastata viestiin itse melko nopeasti, mutta joskus olen saanut viestin takaisin jo ennen kuin olen itse ehtinyt reagoida. Joskus asia on saattanut jäädä siihen. Ehkä tähän ei edes ole selvää sääntöä, mutta se on joka tapauksessa selvää, että itse kannattaa olla aktiivinen mikäli haluaa jonkun toisen henkilön juttusille!

Auttaako yhteisen kontaktin tekemä esittely sitten saamaan vastauksia? Todennäköisesti, vaikka tapauskohtaisesti on tietysti mahdotonta tietää, mikä saa jonkun henkilön juuri silloin vastaamaan tai jättämään vastaamatta. Ehkä ainakin tutulta henkilöltä tai oman organisaation sähköpostista saadut viestit tulee varmemmin avattua kuin oudon vieraskielisen henkilön henkilökohtaisesta gmailistaan lähettämät viestit. Toisaalta sitä tietysti näin ulkopuolisena toivoo, että puuttuvat yhteiset kontaktit eivät muodostu ylitsepääsemättömäksi esteeksi saada vastauksia kysymyksiin – eikä se kaikissa tapauksissa omalla kohdallani ole näin tehnytkään!

1 thought on “Mitä Amerikka on opettanut minulle verkostoitumisesta”

  1. Todella kiinnostava ja antoisa kirjoitus, kiitos, Päivi! Verkostoituminen oli itselleni aivan uusi asia, ja oli hienoa kuulla kokemuksiasi siitä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *